Uutisista päivää

Marko Kivelä kirjoitti Uuden Suomen blogissaan siitä, miten uutisoinnilla voi antaa väärän kuvan vaalituloksista. Vihreäthän tekivät valtakunnallisesti toiseksi parhaan kunnallisvaalituloksensa - ja Espoossa peräti kaikkien aikojen parhaan - mutta niin vain puhutaan hiipuvasta puolueesta ja kannatuksen laskusta. Kummallista.

Kivelä tuo selkeästi esiin sen, että Vihreät on osallistunut kunnallisvaaleihin kahdeksan kertaa ja kokonaisuudessaan kannatus nousee koko ajan. Se johdattaa mielenkiintoista kaavaa:

2,8% → 2,3%→ 6,9% → 6,3% → 7,7% → 7,4% → 8,9% → 8,5%

Toisin sanoen joka toisella kerralla tulee pieni notkahdus, mutta silloinkaan ei pudota toissakertaisen notkahduksen alle. Tällä kertaa päästiin 1,1% voiton puolelle.

Kannatusta voisi verrata myös viimeisiin eduskuntavaaleihin. Vihreiden nousu on 1,3 %. 

Kivelä kirjoittaa:

"Etenkin Helsingin sanomat ovat syystä tai toisesta maalailleet piruja vihreiden seinille ja suoraan sanottuna moinen on osunut niin huonosti kohteeseensa että oikein tunnen lievää myötähäpeää noiden toimittajien puolesta. He ovat joko pihalla siitä mistä kirjoittavat tai sitten kyse on tarkoituksellisesta mielipiteen muokkauksesta. Jollain tavoin toivon ensimmäistä."

Niin minäkin.

Eipä näistä prosenttiyksiköistä monetkaan näin vaalilen jälkeen kovin kiinnostu, mutta on hyvä tiedostaa, miten media pystyy vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen ja ilmapiiriin. On niin helppo lietsoa asenteita:  millään-ei-oo-mitään-väliä-ei-kannata-ees-äänestää. 

Tai kenties taustalla on semmoinenkin ajatus, että vain yksi puolue jyrää ja jytkyy ja niille pärjää vain Kokoomus? 

Harvemmin on toimittajakaan vain objektiivinen tilastontutkija.

Kiitos!

Nöyränä ihastelen vaalitulosta: 74 ääntä tuli ja jokaikisestä olen valtavan kiitollinen! Vihreiden kokonaiskannatus nousi Espoossa ja toiseksi suurimman puolueen paikka säilyi. Valtuustopaikkoja tuli lisää, eli nyt niitä on 13. Ennätystulos, aivan mahtavaa!

Jos tuloksia vertaa viime vuoden eduskuntavaaleihin, voi olla vain tyytyväinen. Kannatus nousi peräti 5,2% ja ääniä tuli kolmisentuhatta enemmän. Esimerkiksi Kokoomuksen kannatus on viime vuodesta laskenut useita prosenttiyksikköjä. Samoin Perussuomalaisten, jotka espoolaisesta Soinistaan huolimatta menettivät peräti 6190 ääntä.

Tästä on hyvä jatkaa. Sellaisen kipinän ehdokaskokemus kyllä antoi, että jotain on tehtävä nyt vaalien jälkeenkin. Tämä blogikaan ei katoa mihinkään - kirjoitan jatkossakin tänne yhteiskunnallisista asioista, kun taas kirjailijablogini on kanava ajatuksilleni kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja sanojen ihmeellisestä taiasta.

Lupauksia ja jupinaa

Joissain vaalikoneissa kyseltiin, mitä lupaan äänestäjille. En oikein osannut vastata. Tuntui epäreilulta luvata vain yhtä tai kahta asiaa, koska neljän seuraavan vuoden aikana nousee varmasti esiin paljon enemmänkin tärkeitä kysymyksiä. Ei kukaan voi olla vain yhden tai kahden asian ihminen. Ja näitä asioita tulee eteen niin valituille kuin valtuuston ulkopuolellekin jääville ehdokkaille - kyllähän me kaikki jatkamme vaikuttamista omalla tavallamme. Osa ehdokkaista saattaa myös hakea kuntien lautakuntiin ynnä muihin luottamustehtäviin, vaikkei valtuustoon tulisikaan valituksi.

Jotain on silti hyvä luvata, jottei ihan ympäripyöreitä puhu. Eli luvataan nyt sitten: 

Lupaan olla avoin ja myöntää tarvittaessa tietämättömyyteni. Ottaa selvää asioista, joita en heti ymmärrä. Pohtia perusteellisesti parasta ratkaisua, enkä vain äänestää räpsäyttää tavan vuoksi. Lupaan katsoa asioita rohkeasti usealta kantilta. Puhua ja kuunnella, puolustaa heikompaa. 

Ehkä tämä on se tärkein: kaikkien niiden puolustaminen, jotka eivät itse ehdi, jaksa tai muuten pysty puhumaan tarpeeksi kuuluvalla äänellä.

*****

Sitten sanoista arkeen. (Vaikka sanat ovatkin kirjailijan arkea, ihanaa sellaista.)

Tänään juttelin työkaverini kanssa äänestämisestä. Hän ei ole äänestänyt koskaan. Ei, vaikka olisi ollut mahdollisuus jo monta kertaa. 

"Ei se mitään kuitenkaan auta", hän totesi.

Hmm. Kyllä Espookin olisi hyvin erilainen paikka, jos Vihreät eivät olisi vaikuttaneet täällä jo 20 vuotta. On hyvä muistaa, että lupauksia todellakin pidetään ja vaalitavoitteita saavutetaan. Kannattaa lukea lisää. On satoja hehtaareja vanhaa metsää, sosiaalipalveluita, eettistä sijoittamista, kulttuuriprojekteja, tasa-arvon edistämistä käytännössä. Ihmiset, jotka istuvat valtuustossa ja lautakunnissa päättävät ihan tavallisista arjen asioista ja jotkut päätökset syntyvät vain yhden tai kahden äänen enemmistöllä. Ei tosiaankaan ole yhdentekevää, kuka siellä istuu. Ei ole se ja sama, kuka päättää määrärahoista tai vaikkapa vanhainkotien, koulujen ja kirjastojen sulkemisesta tai säilyttämisestä. 

Erilaiset ihmiset tekevät erilaisia päätöksiä.

Mitä sitten vastasin työkaverille? Sanoin, että ryhdy itse ehdokkaaksi neljän vuoden päästä. Ihan oikeasti! Siinä oppii valtavasti, pääsee puhumaan juuri niistä asioista, joita pitää tärkeinä, ja kenties hiukan vaikuttamaankin asioiden suuntaan. 

Ei luvannut ottaa vastaan haastetta, mokoma. Ehkä perimmäisenä syynä ei ollutkaan epäluottamus yksittäisiä ehdokkaita kohtaan vaan se, että asioista päättää kuitenkin viime kädessä hullu Mahti. Tiedättehän? Se kaveri, joka tekee mielivaltaisia, itsekkäitä ja tavallisen ihmisen kannalta mahdollisimman epäedullisia päätöksiä kolikonkuvat silmissä kiiltäen. Sellaiselle Mahdille ei kukaan mahda mitään. 

"Ei se mitään kuitenkaan auta. Ihan sama, en äänestä."

Ja niinpä työkaverini jää kotiin ensi sunnuntaina. Kuten niin monet muutkin. Sillä aikaa Mahdin kaverit juoksevat kiireen vilkkaa vaaliuurnille ja äänestävät taas tuon samaisen kolikonhierojan valtaan, koska niin on maailman laki ja ollaan sitten toivottomia ja kyynisiä kaikki tyynni, sen pituinen se.

Ystävät, ei sellaista Mahtia ole olemassakaan. Ihan fiktiota koko heppu. 

Meidän on uskottava siihen, että lopulta hyvän puolesta puhujat saavat äänensä kuuluviin ja ihmiset oppivat virheistään. Se voi viedä aikaa, mutta ei ääni nukkuvana ainakaan perille löydä.

Ylös, ulos ja lenkille?

Viime aikoina on puhuttu paljon vanhusten mahdollisuudesta säännölliseen ulkoiluun, tai pikemminkin ulkoilun mahdottomuudesta. Ja oikeastaan aihe ei rajoitu vain viime aikoihin - kyllä se on ollut esillä jo kauan. Krooninen vaiva.

Kirjoitin aiemmin hoitajamitoituksesta. Sanomattakin selvää on, että hoitajia ja/tai avustavaa henkilökuntaa tarvitaan lisää, mikäli halutaan varmistaa hoivakotiasukkaiden ulkoilumahdollisuudet. Niin yksinkertaista se on. Sen lisäksi tarvitaan asennemuutosta erityisesti päättäjien keskuudessa sekä kunnon aivoriihiä, joissa niin esimiehet kuin työntekijätkin ehtivät etsiä sellaisia käytännön ratkaisuja, jotka toimivat juuri heidän toimipisteessään. Työn suunnittelu vaatii aikaa, eikä sitä kiireen keskellä tehdä. Hyvä kun perusrutiinit ehtii. 

Tällä kertaa Iltalehti ei siis liioitellut lainkaan, kun kirjoitti joidenkin vanhusten elävän täysin ilman ulkoilua jopa vuosikausia. Espoo on kyllä luvannut selvittää oikeusapuasiamiehen esiintuomia vanhustenhoidon ongelmia. Seuraavalla kunnanvaltuustolla ja lautakunnilla on tosiaan hommaa kerrakseen ja prioriteetteja on mietittävä vakavasti.

On tietysti myös paikkoja - usein niitä pieniä ja kodinomaisia - joissa kesäajan ulkoilu on organisoitu ainakin suhteellisen hyvin. Tavoitteeseen päästään tiukalla aikataulutuksella ja omaisten vapaaehtoisella avulla, mutta liian pienellä henkilömitoituksella systeemi on luonnollisestikin hauras. Jo pienikin ongelma saattaa kaataa useamman päivän ulkoilusuunnitelmat.

Olen itse organisoinut ulkoilun eräässä 13-paikkaisessa dementiakodissa niin, että kaikki pääsivät ulos kahdesti viikossa. Siihenkin tarvittiin hoitajien lisäksi muutama vapaaehtoinen omainen ja yksi asukkaan itsellensä palkkaama ulkoiluavustaja. Hoitajamitoitus taisi olla 0,5 luokkaa. Ulkoilemaan lähdettiin vuorojen vaihtuessa iltapäivällä: aamuvuorolainen puki asukkaan valmiiksi ja iltavuorolainen lähti tämän kanssa suoraan ulos. Jotkut asukkaat piti viedä ulos yksin, joidenkin kohdalla yksi hoitaja kahdelle asukkaalle oli riittävä määrä. Ongelmaksi muodostui mm. lyhennetyt työvuorot ("tynkäpäivät"), joiden avulla hoivakoti pystyi pyörittämään yhtä toimea vajaaalla teholla muutaman nk. tuntityöläisten avulla. No, säästyihän siinä rahaa tietysti, ja sehän se isojen yritysten tarkoitus lienee.

Keinot ovat siis monet, mutta tässäkin näemme, miksi kuntien kannattaa panostaa omaan palvelutuotantoonsa ja sen lisäksi tukea pienyrittäjiä, joiden hoivakotibisnes ei tavoittelekaan suuria voittoja. Sillä sanomattakin selvää on, että jostakin se voitto on revittävä ja usein se revitään työntekijän niskasta. Eikä se hoivakotiasukkaankaan eduksi koidu.

Kunnallisvaaliehdokkaaksi ryhdyttyäni olen saanut useita yhteydenottoja hoitajien riittävyyteen liittyen. Yksi niistä liittyi Kaukalahden Elä ja asu seniorikeskukseen, jonka tiimoilta otin yhteyttä Espoon pitkäaikaishoidon päällikköön Elsa Pasmaan. Hän käänsi kysymykseni aluepäällikkö Tiina Jekkoselle, jonka vastausta yhä odottelen. En ole itse ollut kyseisessä paikassa töissä, mutta seniorikeskuksen idea on niin hyvä, että sitä kannattaa varmasti kehittää. Yksi nykypäivän kehityskeinoista on riittävän hoitajamäärän takaaminen asukkaiden tai asiakkaiden hoidon tarpeet huomioon ottaen. 

Toinen keskustelua herättänyt asia on ollut dementiahoivaa tarjonneen Ruusukodin lakkauttaminen. Hoitajat olivat aikoinaan toivoneet öiksi toista yöhoitajaa, mutta lopulta tämän viihtyisän pikku dementiakodin asukkaat sijoitettiin suurempaan laitokseen, jossa yöhoitajia oli lisää viereisillä osastoilla. Jäin miettimään, uskaltavatko hoitajat enää tämän jälkeen vaatia lisäapua vai seuraako vaatimuksista vain lisää ongelmia? Ruusukodin lakkauttamisen taustalla oli toki muitakin asioita: sen tiloihin päätettiin sijoittaa päiväkoti ja toisaalta samoihin aikoihin lakkauspäätöksen kanssa HUS ilmoitti luopuvansa tiloistaan Aurorakodin yhteydessä, minne Ruusukodin asukkaat sittemmin sijoitettiin. Aurorakodin viriketoimintamahdollisuudet koettiin hyviksi (mikä onkin totta) ja alueen ulkoiluympäristöä kehuttiin. Aurorakoti sijaitsee harvinaisen kauniilla alueella Träskändan puiston kupeessa, mutta valitettavasti hoivakotiasukkaat pääsevät vain harvoin siitä nauttimaan. Ulkoilumahdollisuudet törmäävät samoihin haasteisiin kuin kaikkialla muuallakin varsinkin isoissa laitoksissa, joissa ei noin vain piipahdeta ulkona sisäpihalla. Aurorakoti ei siis suinkaan ole tästä poikkeus, eikä tarkoitukseni ole erikseen kritisoida muuten mukavaa hoivalaitosta.

Olen joka tapauksessa eri mieltä Espoon vanhusten palvelujen johtajan Jukka Louhijan kanssa siitä, että "laitoshoidossa olevilla vanhuksilla on halutessaan mahdollisuus päästä ulos kaksi kertaa päivässä." Toki vanhusten ulkoiluavustajiksi palkatuista nuorista kesätyöntekijöistä on paljon apua, mutta eivät hekään ihmeisiin pysty. Jos hoivakodissa asuu vaikkapa 16 vanhusta ja paikalla on kaksi kesätyöntekijää viitenä päivänä viikossa, niin miten he muka pystyisivät ulkoilemaan 16 kertaa kumpainenkin kuuden tunnin työvuoronsa aikana? Nuoren vastuulle ei yleensä uskalleta antaa kuin yksi asukas kerrallaan. Ulkoiluun pitää varata puoli tuntia ja usein valmistelutkin kestävät vessareissuineen ja muine yllättävine käänteinen toiset mokoman. Ja sitten on tietysti ne kolme muuta vuodenaikaa.

Hassua matematiikkaa kaikkinensa.

Ei ole muuten yhdentekevää, mitä puoluetta äänestää: hoitajamitoitus ja -kiintiö jakaa puolueita rajusti. Länsiväylän lukijoiden mielipiteet osuivat lähimmäksi Vihreiden ehdokkaiden linjauksia.

Kuvia vaalitentistä

PAND - Taiteilijat rauhan puolesta järjesti eilen vaalitentin Espoon keskuksen kirjasto Entressessä. Puhuimme kulttuurista ja taiteesta: mitä kaupunkikulttuuri ylipäätään on ja miten sitä voi edistää? 

Esiin nousi muun muassa esteettömyys, julkinen liikenne (eipä ole kaikilla autoa, jolla matkustaa tapahtumiin), alueellinen tasa-arvo, tilan puute ja tyhjillään seisovat tilat sekä se, että rahoituksen hakeminen on usein liian byrokraattista. Yleisö esitti useita kysymyksiä liittyen erityisesti lasten ja nuorten kulttuurinälkään. Tiesittekö, että Espoon kaupunki varaa kouluretkien kuljetuksia varten vain 5€/oppilas/vuosi?! Ei siis ihme, että retkiä tehdään yhä vain vähemmän. Tällaisille asioille täytyy tehdä jotain!

Lisäksi koulut tarvitsisivat enemmän avustavaa henkilökuntaa, niin kuin tietysti myös vanhainkodit, sairaalat ja terveyskeskukset. Juuri tänään näin lööpeissä otsikon, jonka mukaan vanhukset eivät pääse ulkoilemaan jopa vuoteen. Tästä kirjoitan myöhemmin lisää ja annan nyt puheenvuoron valokuville. (Kiitos niistä JP Väisäselle! Samoin kiitokset paneelin vetämisestä Ritva Harlelle. Ja suuri kiitos myös kaikille paneeliin osallistuneille! Keskustelu oli antoisaa.)

Aivoriihi.

En enää muista, mistä tässä äänestettiin, mutta varsin epäröivästi nousee  vihreä OK-paperini. Toinen Vihreiden ehdokas, Eeva-Helena Inomaa, väläyttää En Osaa Sanoa -lappua.

Keskustelua. Joku näyttää mulle vihreää valoa, ja itsekin sitä näemmä omille kommenteilleni heilutan.

Kakkospaikka

Helsingin Sanomien kuntavaaligallup ennustaa Espoon Vihreille 14% kannatusta. Sillä tipahtaisimme täpärästi Espoon toiseksi suurimman puolueen pallilta, jolla istuisi seuraavana vaalikautena joko SDP tai Perussuomalaiset. Tosin Vihreiden kannatus on perinteisesti ollut suurempi vaalipäivänä kuin gallupeissa, joten nytkin on vain luotettava ihmisten äänestysaktiivisuuteen.

Kokoomuksen asema Espoon suurimpana puolueena jatkuu gallupin mukaan 38,1 % voimalla. Tällaisilla luvuilla Kokoomus tulee dominoimaan valtuustossa. Äänestyskannastaan vielä epävarmat voisivatkin pohtia, kenet he haluaisivat nostaa kakkospuolueeksi - Kokoomus kun tulee saamaan ääniä rutkasti. Ei ole suinkaan yhdentekevää, mitä puoluetta vahvistetaan, jotta saadaan päätöksenteko ulos kabineteista ja ihmisten kuuluville. Toisaalta puolueiden on jatkossa pystyttävä myös vetämään yhtä köyttä, mikäli halutaan jarruttaa esimerkiksi terveydenhuollon yksityistämistä ja ulkoistamista.

Joka tapauksessa ääni Vihreille on ääni avoimen politiikan, lähipalvelujen, lähikoulujen ja lähiluonnon puolesta. Se on ääni tavallisen, pienen ihmisen puolesta. Eikä se äänestämättä tapahdu.

Yksilön vastuu itsestään

Aamun uutisista poimittua: kuntajohtajat haluavat karsia palveluita ja penäävät kuntalaisilta "omavastuuta". 

Mitä tuonkin hienon sanan taakse kätkeytyy? Omavastuu.

Omavastuu on sitä, että maksetaan, korjataan ja hoidetaan itse. Pienen kunnan johtaja täsmensi: "Pitäisi uskaltaa nostaa keskusteluun yksilön vastuu itsestään ja läheisistään. Tässä hyvinvointiyhteiskunnassamme vastuu on liiaksi siirretty yhteisön harteille."

Hetkinen. Yhteisö? Eikös juuri tuon yhteisöllisyyden puolesta ole paukutettu rumpua oikein kaksin käsin? Miksi yhteisöön tukeutuminen onkin nyt huono asia?

Totta kai meidän pitää välittää toisistamme; kulttuurimme on usein liian yksilökeskeinen emmekä ole tottuneet "kantamaan vastuuta" muista kuin läheisimmistä omaisistamme, jos heistäkään. Mutta kun moiset kunnanjohtajien puheet vain vahvistavat tätä yksilökeskeisyyttä. Minun mielestäni kunta on ihmisten muodostama paikallinen yhteisö. Sen pohjimmainen tehtävä on pitää huoli omistaan. Sen pitäisi olla yhteisö, jonka kuntalaiset kokevat omakseen ja jonka päätöksentekoon he voivat ja saavat osallistua. 

Tietenkin kannatan vapaaehtoistoiminnan vahvistamista, monestakin syystä. Paikallisten pienverkostojen toimintaa tulisi tukea, olipa kyseessä sitten jonkin alueen naapurusto tai vaikkapa perhe. Kommentit yksilön vastuusta saavat minut silti ärtymään. Niiden taakse kun piiloutuu usein kelmi motiivi: hoitakoot kukin omat asiansa miten parhaiten taitaa ja kerjätkööt köyhät almuja, omapa on häpeänsä. Omavastuuta, omavastuuta.

Se saa, kenellä on varaa maksaa.

Tuntuu siltä, että tavallisen ihmisen arki on monelle käsittämätön asia. 

Säästettäiskö miljardi?

Suomessa suunnitellaan koko maan kattavaa potilastietojärjestelmää, joka maksaisi 1,8 miljardia Euroa. Kyllä. Lähes yhtä paljon kuin NASA:n avaruussukkulan PASS, joka on maailman testatuin ja virheettömin tietokoneohjelma. Sitä oli tekemässä 300 insinööriä.

Saammeko nyt Suomeen viimeisintä avaruusaikaa edustavan potilastietojärjestelmän, joka mullistavalla tavalla vapauttaa lääkärit ja hoitajat potilaan luokse? Uuden hienon ohjelmiston, jonka avulla ammattilaisten "ei tarvitse kuluttaa aikaa potilastietojen etsimiseen ja lupalappurumbaan". Näin lupailee Sitran johtaja Antti Kivelä, jonka mielestä 1,8 € on "oikeastaan edullinen".

Katsotaanpas. Ja katsotaan oikein kaaviosta. Esimerkiksi joukkoliikenteen muuttaminen maksuttomaksi koko HSL-aueella maksaisi 367 miljoonaa € vuodessa. Ja minä kun olen maltillisesti vaalikoneisiin vastaillut, että ehkei meillä tässä taloudellisessa tilanteessa ole varaa maksuttomaan joukkoliikenteeseen. Vaikka tietenkin sellaista ajatusta kannatan. Jos nyt edes niitä lipun hintoja saisi alas ja opiskelijoille, eläkeläisille sekä lapsille vähän isommat alennukset... Kyllä nyt harmittaa maltillisuus. Jos kerran ollaan valmiita heittämään miljardi kankkulan kaivoon.

No, hyvä on. Eiväthän potilastietojärjestelmärahat tietenkään samasta lompakon lokerosta tule kuin joukkoliikenneavustukset, mutta otetaanpa vertailuun vanhuspalvelun sitova hoitajamitoitus. Sen arvioidut kulut olisivat vain 146 miljoonaa € vuodessa. Niinpä.

1,8 miljardia on iso raha. Semminkin kun vastaavanlainen tietojärjestelmä toteutettiin Virossa 10 miljoonalla. 

Miljardi tarkoittaa tuhatta miljoonaa.

Tästä kaikesta Kirsi Louhelainen on kirjoittanut terävästi blogiinsa ("Hinnalla millä hyvänsä: Potilastietojärjestelmä vai avaruussukkula?"), ja Facebookista löytyy lisää Esa Heiskasen keräämiä linkkejä . 

Kun kerran itketään ja valitusvirsiä vaikerretaan, että ei ole rahaa siihen sun tähän, niin tässä olisi nyt terveydenhuollon säästökohdetta kerrakseen. Tehkööt sen potilastietojärjestelmän sydämellään, minä en ainakaan moisiin käsiin rahojani uskaltaisi laskea. Louhelainen, joka on muuten IT-alan diplomi-insinööri, toteaakin, että "mikään fiksusti hankittu IT-järjestelmä ei voi maksaa 1,8 miljardia. Jos arvioitu summa on noin suuri, jotain on pielessä jo projektin suunnittelussa." Ja täytyisihän meidän tajuta, että ohjelmistotalot suosittelevat ohjelmia, joista ne itse saavat suurimmat voitot ja jotka voi tilata vain heiltä itseltään. Kuka nyt jotain Viron ohjelmaa suosittelisi tai sen olemassaoloa tarjouskilvassa edes sallisi?

Se Viron ohjelma ei olisi muuten yhtään hullumpi terveydenhuollon ammattilaisen kannalta katsottuna. "Klikkausten ja nappuloiden määrä on ohjelmassa minimoitu. Lääkäri voi tuoda näkymään kymmenen eniten käyttämäänsä toimintoa vetämällä ­elementtejä haluamaansa kohtaan. Osa toiminnoista tulee vain tarvittaessa ­näkyviin viemällä hiirtä linkkisanan päälle." Asiasta raportoi Taloussanomat ja Lääkärilehti.

Helppokäyttöistä, edullista ja takuulla toimivaa. Versus jotain niin älytöntä ja kallista, että parin vuoden päästä sille nauraa aidanseipäätkin.

Köyhällä ei ole varaa sairastaa

Ja piti sitten tämäkin nähdä. Nyt ehdotellaan, että sairasloman ensimmäinen päivä olisi palkaton ("karenssi" - joka onkin paljon hienompi sana, jotta ei sitten ehdottelijaa ihan niin nolota oma härskiytensä) ja seuraavat kaksi viikkoa mentäisiin 80% palkalla.

Siis ihan oikeasti. Tämä tarkoittaa sitä, että köyhällä ei ole jatkossa varaa sairastaa. Eikä perheellisillä jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta.

Surullisinta on se, että tällainen käytäntö on jo nyt arkipäivää joillakin aloilla. Esimerkiksi monilla huoltomiehillä sairasloman ensimmäinen päivä tarkoittaa lovea lompakossa. Rakkaudellako sitä sitten eletään seuraavassa kuussa, kun yhden viikon ruokakassi jää ostamatta? Vai minkä laskun herra raharikas haluaisi köyhän jättävän rästiin? No, mitäs oli niin laiska, että meni flunssan nappaamaan tai jalkansa katkomaan. Rangaista pitäisi sellaisia! Jos ei ole rahaa sairastaa, niin sitten ei pidä sairastaa ollenkaan.

Ja sitten vielä keppinä piiskan päälle lätkäistään lasku terveyskeskuksesta tai - mikä pahempaa - päivystyksestä. Päivystysmaksu kun on lähes kolmekymppiä. Silläkin saisi paljon ruokaa, halpakaupasta kolme kassillista. Mutta ei. Sairaan on parempi paastota, ayurvedisten oppien mukaan.

En yhtään yritä provosoida tai kärjistää. Puhun ihan tavallisista ihmisistä. Jollekulle ylimääräinen kolmenkympin lasku vaatii strategista suunnitelmaa kuun lopussa. Ja jos palkastakin vetäistään samalla se kahdeksankympin nettopalkka, niin on siinä monella hymy kaukana. 

Tietenkin satanen on moisten karenssien ehdottelijoille pikkupähkinöitä. On niin vaikea asettua toisen ihmisen asemaan, jos popsii omia yrttitäytteisiä oliiveitaan kultahaarukalla.

Moni valitsee mieluummin särkylääkkeen ja menee itku kurkussa töihin. Vaivat kroonistuvat, taudit leviävät työyhteisössä, asiakkaille ja potilaille. Inhimillisyys on tästä pelistä kaukana.

Ei mikään hyvä veli vaan rehti Pohjan akka!

Pakkohan tuo otsikko oli tuohon laittaa.

Mutta asiaan: Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö teki tänään Aamu-tv:ssä vaalilupauksen. Tuodaan päätöksenteko pois kabineteista ja hyvä veli -verkostoilta. Rakennetaan avoimempi kunta.

Tämä on hyvä. Vihreiden vaaliteemasta voi lukea lisää vaikkapa tämän linkin kautta. Avoimessa kunnassa kaikkien ääni kuuluu, eikä päätöksenteko karkaa ihmisten ulottumattomiin. Lisäksi päättäjien sidonnaisuudet on julkistettava. Vihreät haluavat sanoutua irti härskistä politiikanteosta, josta ei hyödy kukaan. Ei lopulta edes hyvien veljien verkosto, koska hekin joutuvat elämään tässä maailmassa muiden ihmisten keskellä.

Siitä tuo otsikko, vaikken olekaan pohjalainen vaan espoolaistunut hämäläinen.

Haluan avoimemman Espoon. Haluan irti kyynisyydestä, joka saa ihmisen sanomaan, että eivät ne asiat miksikään muutu ja tätä samaa se tulee olemaan aina, että sellaista se on ja kaikkea ne lupailevat eikä raha riitä mihinkään. Pois toivottomuus ja kohti toimivaa, onnellista arkea! Aina voi tehdä asioille jotain, kun yhdessä reilusti tehdään.

Rautalankaa: 0,5 hoitajaa?

Kirjoitin jokin aika sitten Kirjailijablogiini lyhyen jutun siitä, mitä 0,5 hoitajaa yhtä vanhuspotilasta kohden käytännössä tarkoittaa. Sain paljon palautetta: monet kiittelivät rautalangan väännöstä. 

Ensisilmäyksellähän tuo puolikas numero vaikuttaisi hyvältö määrältä - jokaisella vain kaksi potilasta hoidettavana! Mutta kun laitoshoidossa olevat vanhukset eivät tarvitse hoitoa vain virka-aikana maanantaista perjantaihin. Oikeasti desimaalilukujen taakse piiloutuu esimerkiksi tällainen mitoitus:

16-paikkainen dementiakoti mtoituksella 0,5 tarkoittaa kahdeksaa täyttä työpäivää tekevää hoitajaa.
Kahdeksan hoitajaa tarkoittaa 8x5 työvuoroa viikossa.

Tuosta 40 vuoron "pankista" on ammennettava aamu-, ilta- ja yövuorot.
Lopputulos?

Maanantaista perjantaihin aamuissa 3 hoitajaa, viikonloppuaamuissa 2.
Iltaisin 2.
Öisin 1.

Monissa paikoissa tämä on jo nyt todellisuutta, ja sen alle harvoin mennään. Kokemuksesta voin sanoa, että ainakaan dementiakodeissa tämä ei ole riittävä määrä. Jokaisen asukkaan aamupesuihin kun menee helposti 20 minuuttia, osa on kahden hoidettavia. Viikonloppuaamuna kaikki on toivottavasti pesty lounaaseen mennessä. Aivan turha ihmetellä, miksi asukkaat eivät pääse ulkoilemaan. Hoitajilla kun on paljon muutakin työtä päivän mittaan kuin asukkaiden aamu- ja iltapesut.

Mitä hoitajapulalle ja hoidon laadun turvaamiselle olisi tehtävä? Ei riitä, että revitään puolikkailta hoitajilta mehut irti ja sormi pystyssä muistutetaan sydämellä hoitamisen tärkeydestä. On oltava myös riittävästi käsiä.

Vakansseja pitää perustaa lisää. Hoitajat tulevat mielellään töihin sellaiseen paikkaan, jossa on riittävä hoitajamitoitus, koska tietävät, että voivat siellä tehdä ammatillisesti eettistä työtä ja aikaa jää työn kehittämiseenkin.

Rekrytointia pitää kehittää. Työpaikoista on tehtävä niin puoleensavetäviä, että hoitajat haluavat tulla töihin. Hoitopaikassa on oltava riittävästi avustavaa henkilökuntaa, jotta hoitajat voivat keskittyä omaan työhönsä, ja työhyvinvointiin on panostettava muun muassa työnohjauksen avulla. Mahdollisuus omien työaikojen räätälöintiin on aina vahva valtti.

 

Julkisen liikenteen pitää toimia. Monet hoitajat ja sitäkin useammat alan opiskelijat kulkevat töihin bussilla tai junalla. Pääkaupunkiseudulla on hoitoalan hommia tarjolla niin paljon, että harva viitsii lähteä vaikeiden kulkuyhteyksien päässä olevaan laitokseen töihin. Jos bussit kulkevat tiheään ja oikeisiin aikoihin, työpaikalle pääsee ajoissa ja sieltä kotiinkin inhimilliseen aikaan.

Jotta ihminen löytäisi avun

Kuulin juuri, että blogini aiheet ovat synnyttäneet keskustelua. Ihan mahtavaa, koska tärkeistä asioistahan täällä puhutaan!

Ajattelin ensin otsikoida tämän tekstin "Jotta palvelu tavoittaisi tarvitsijan", mutta ihmisistähän tässä on kyse. Ihan oikeista, lihaa ja verta olevista espoolaisista. Ei persoonattomista tarvitsijoista tai vaikkapa "numeroista". ("Numeroista" on keskusteltu viime aikoina televisiota myöten hoitajamitoitukseen liittyen, joten otetaan sekin nyt tähän esille.)

On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. 

*****

Omaishoitajista

Omaishoitajien asemaa pohtiessani (ja kolmannen sektorin työntekijöitä kuullessani) minulle valkeni aivan uudella tavalla se, kuinka vaikea on joskus löytää jo olemassaolevat palvelut. On tietenkin tärkeää kehittää ja laajentaa palveluita, mutta ensisijaisesti pitäisi varmistaa, että ihminen löytää avun luo. Tai apu ihmisen luo, kuinka vain.

Joskus keinot ovat yksinkertaisia ja suhteellisen suoraviivaisia toteuttaa. Suunnitellaan esimerkiksi nettiin kattava hoitopolun ohjeistus, oli se sitten Vauvaperheen polku tai vaikka Omaishoitajan tukipuu. Tänä syksynä Espoon sosiaali- ja terveyslautakunta on päättänyt kilpailuttaa verkkoneuvontapalvelut. Tarkoitus olisi kehittää kanava, jonka kautta espoolaiset voisivat saada neuvoja sosiaalisiin etuuksiin, palveluihin ja ongelmatilanteisiin liittyen. Tätä voisivat ammattilaisetkin käyttää hyväkseen käytännön työssä. Palvelu maksaa noin 100 000 euroa vuodessa. Kyseessä on siis varsin kattava hanke.

Mahtavaa! Yksittäinen idea ei toki ratkaise kaikkia ongelmia, mutta askel kerrallaanhan maailmaa parannetaankin ja jotkut askeleet kulkevat selkeästi oikeaan suuntaan.

*****

Turvakodeista

Toisinaan ratkaisut ovat kuitenkin vaikeammin hahmoteltavissa. Otetaan nyt esimerkiksi tuo Espoon turvakodin sulkeminen. Siihen ei yksi blogiteksti ratkaisuja löydä, mutta aina pitää kuitenkin keskustella ja pohtia. Valitettavasti en voi uskoa, että tarvetta turvakotitoiminnalle ei Espoon kokoisessa kaupungissa olisi. Ja onhan Suomi jo saanut palautetta YK:ltä, että turvakotiemme lukumäärä on asukaslukuun nähden liian pieni.  

  

Espoon turvakodin asiakasmäärä on ollut useamman vuoden laskusuuntainen, mikä vaikuttaisi ensikuulemalta hyvältä asialta. Ellei se sittenkin merkitse sitä, että avun tarvitsijat eivät osaa tai pysty hakeutumaan turvakotiin. Eihän voi olla niin, että vuodessa vain kahdeksassa espoolaisperheessä on ollut väkivaltaa, kuten keskimääräiset käyttäjätilastot kertovat?

Todellisuudessa asiakasmäärät voivat turvakodeissa (niin kuin muissakin sosiaali- ja terveydenhoidon laitoksissa) vaihdella vuodenajan mukaan tai aivan satunnaisistakin syistä johtuen. Joskus on hiljaista ja toisena ajankohtana taas pakko lähettää asiakkaita toisen paikkakunnan palvelulaitokseen. Näkyvätkö pois kärrätyt tilastoissa?

Sosiaali- ja terveyslautakunnassa istuva Vihreiden Pinja Nieminen on luvannut selvitellä asiaa. Mistä johtuu asiakaskato?  Myönteisin selitys olisi muiden palveluiden tehostuminen, mutta sokeasti siihenkään ei voi uskoa.

*****

(Taas tulee mieleen ne hoitajamitoitukset. Niitäkään ei saisi laskea hiljaisimman ajan tai edes keskiarvon mukaan, koska kiireisimpänä hetkenä ollaankin sitten aivan pulassa. Siitäkin voi joku joutua maksamaan hengellään.)

Omaishoitajat

Istuin tänään useita tunteja päivystyksessä ja lueskelin lehtiä. Käsiini osui Labyrintti ja Arjessa mukana.

***

Labyrintistä luin useamman artikkelin omaishoitajuudesta. Monet omaishoidon järjestöt kaipaisivat tiiviimpää yhteistyötä kuntien kanssa. Kuntapäättäjät kun eivät aina tunne omaishoidon tarpeita. Omaishoitajat ja Läheiset -Liiton toiminnanjohtaja Merja Salanko-Vuorela kertoo, että esimerkiksi sijaishoidon (jonka avulla omaishoitaja voisi pitää muutaman lomapäivän) järjestämiseen on jo nyt olemassa useita mahdollisuuksia, mutta kunnat eivät aina osaa tarjota niitä. Vaikkapa naapurin tai ystävän voi palkata sijaishoitajaksi, jos tekee siitä kunnan kanssa toimeksiantosopimuksen. Omaiset mielenterveystyön tukena keskusliiton toiminnanjohtaja Pia Hytönen toteaakin, että kunnat soveltavat omaishoitajiin "negatiivista tiedottamista". Toisin sanoen ollaan hissuksiin tukimuodoista ja seulotaan tarkalla kammalla tuensaajat lusmuilijoista sen sijaan, että avoimesti kerrottaisiin perheille kaikista mahdollisista tukimuodoista ja autettaisiin heitä hakemaan niitä.

Yksi Vihreiden yhteisistä vaaliteemoista on Avoimempi kunta. Se koskee juuri tällaisia asioita. Toimivia palveluita, avoimuutta erilaisille elämäntaparatkaisuille, rehtiä tiedonvälitystä ja päätöksentekoa.

Tällä hetkellä vain pieni osa omaishoitajista saa omaishoidon tukea. Tämän lisäksi moni päätyy omaishoitajaksi (tuetta tai tuella), koska hoitojärjestelmä ei kykene huolehtimaan sairastuneesta. Vaikka omaishoitajuutta on ehdottoman tärkeä tukea ja se on monelle perheelle paras ratkaisu - kukapa ei haluaisi elää yhdessä ja yhteisessä kodissa rakkaansa kanssa, jos se suinkin on mahdollista - olen samaa mieltä Hytösen kanssa siitä, että jokaisella pitäisi olla oikeus myös kieltäytyä omaishoitajuudesta. Ja potilaalla itselläänkin täytyy olla oikeus sanoa ei omaisen hoidolle. Ihmisen täytyy saada riittävästi tietoa siitä miten apua saa, olipa se sitten rahallista tai ajallista, kotiin tuotua tai laitospalveluita.

***

Arjessa mukana on Hämeenlinnan kaupungin asukaslehti. On mielenkiintoista lukea, mitä muissa kaupungeissa on keksitty. Niin kuppikuntainen ei saa olla, etteikö olisi valmis katselemaan ympärilleen ja oppimaan muiden hyvästä esimerkistä, ja miksei joskus pahastakin. 

Hämeenlinnassa joukko ammattikorkeakouluopiskelijoita on tuottanut lopputyönään Vauvaperheen polku -internetsivut, jotka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna.  Sieltä perheet ja heitä avustavat ammattilaiset löytävät helposti tarvitut palvelut. Tällaisenhän voisi kehitellä myös omaishoitajien tarpeisiin! Sitä voisi jakaa nettilinkkinä ja paperiversiona, niin se saavuttaisi mahdollisimman laajan asiakaskunnan. Sellaisen sivuston ottaisin avuksi itsekin sairaanhoitajan työssäni, kun on aika kotiuttaa osastolta omaishoitaja tai kotona omaisensa turvin asuva ihminen.

Omaishoitajan polku olisi käytännönläheinen, toteutettavissa oleva keino helpottaa omaishoitajien arkea. Se tekisi palveluiden hakemisesta vähemmän stressaavaa. Ja ainakin se olisi jotain, mistä voisimme aloittaa. 

(Toinen mielenkiintoinen hämeenlinnalaisidea, jonka toivoisin kulkeutuvan Espooseen, on netistä löytyvä Veropuu. Siitä näkee helposti, mihin kunnan verovarat käytetään.)

***

Neljän tunnin (!) jälkeen kävelin ulos päivystyksen ovesta antibioottiresepti kädessäni. Onneksi kotona oli valmis ateria odottamassa. Rakas oli tehnyt minulle edellisenä päivänä eväät töitä varten, mutta ne jäivät kuumeen noustua jääkaappiin. Tiesin, ettei minulla ole huolen häivää: voisin vaikka istua koneelle ja kirjoitella blogiini, ottaa välillä torkut. Olen kiitollinen siitä, että joku pitää minusta huolen, kun olen sairas. Nyt kaikki on vielä helppoa - muutama tulehdus silloin tällöin, mutta muuten olemme saaneet olla terveinä. Jonain päivänä kaikki saattaa olla toisin. Silloin jompi kumpi meistä voi olla toisen omaishoitaja. Siinä vaiheessa en haluaisi lähteä setvimään ja anelemaan apua vaan tahtoisin, että joku kertoisi minulle selkeästi ja kattavasti, mihin minulla on oikeus - sillä eiväthän nämä tuet mitään köyhäinapua ole. 

Ovatko turvakodit tarpeellisia?

Kaksi ystävääni laittoi viestiä Facebook-sivuilleni: olinko jo huomannut Espoon turvakodin tilanteen? Talohan aiotaan sulkea ja palvelut korvata 1-14 päivän turva-asunnoilla ja avopalveluilla. Asiasta uutisoi Länsiväylä 15. syyskuuta. 

Kuinka väkivallan uhriksi joutunut ihminen pystyy järjestämään elämänsä kuntoon kahdessa viikossa? Ehtiikö siinä ajassa hankkia uuden asunnon, toipua tilanteesta ja hoitaa samalla lapsiaan murroksen vaatimalla tavalla?

Tein sairaanhoidon opintojeni lopputyön lähisuhdeväkivallan toipumisprosesseista. Aineistonani oli kattava valikoima suomen- ja englanninkielisiä tutkimuksia, jotka käsittelivät nimenomaan sitä aikaa, kun suhde on jo ohi. Masennusriski on suuri ja tilanteeseen liittyy monenlaisia tunteita pelosta häpeään. Ihminen tarvitsee tuolloin paljon tukea, jotta saa elämänsä kuntoon. Jotta ei syrjäydy, jos nyt tuota nykyajan muotitermiä käytetään.

Turvakodin tilalle on tarjottu palvelumallia, joka hyödyntää uhrin lähipiiriä. Mutta onhan kohtuutonta olettaa, että jokaisella olisi riittävä tukiverkosto. Harva haluaa pyytää apua puolitutuilta tai työkavereilta. Väkivallan uhri on saattanut elää vuosia tilanteessa, jossa hänelle on sallittu vain puolison valitsemat ystävät. Tai kenties hän asuu aivan uudessa kaupungissa, missä ainoat tuttavat ovat puolison sukulaisia. On myös muistettava, että äärimmäisissä tapauksissa uhri saattaa olla hengenvaarassa erottuaan väkivaltaisesta puolisosta eikä tapetuksi tulemisen riski katoa kahdessa viikossa - se on aivan liian lyhyt aika.

Ja miksi aina vedotaan läheisten apuun, kun yhteiskunnan palveluita karsitaan?

Lueskelin myös nettipalstoja, joilla keskusteltiin Espoon turvakodin lopettamisesta. Minusta on surullista, että turvakotitoimintaa kritisoidaan yleisellä tasolla sen perusteella, mitä joku on kokenut yksityisesti. Turvakodit ovat tarpeellisia. Emmehän sulje sairaaloitakaan, vaikka jotkut potilaat tai omaiset olisivat tyytymättömiä yksittäisen laitoksen toimintaan, joko aiheesta tai aiheettomasti. Emme sulje kouluja ja vanhainkoteja.

Espoo tarvitsee turvakodin siinä missä muutkin kaupungit. Itse asiassa Espoon kokoinen kaupunki tarvitsee niitä useampia.

Huomaan, että asetuttuani ehdokkaaksi ihmiset ovat alkaneet ottaa minuun yhteyttä. Tämä tai tuo asia on väärin ja vaatii huomiota; tämä tai tuo taas toimii hienosti ja se pitää siksi nostaa esille. Olen kiitollinen näistä yhteydenotoista. Tätä vartenhan ihmiset politiikkaan lähtevät - jotta voisivat tehdä jotain yhteisten asioiden puolesta. Jotta toimisivat, kun heitä muistutetaan: "Hei haloo! Kato nyt tätäkin. Tälle pitäis tehdä jotain!"

Miksi ehdokkaaksi?

Kun Tiina Elo soitti minulle ja ehdotti, että ryhtyisin kunnallisvaaliehdokkaaksi, ensimmäinen reaktioni oli: "Miksi minä?"

Olen aivan tavallinen espoolainen. Mitä minä muka osaan?

Pyysin tunnin miettimisaikaa. Mietin työtäni sanataiteen parissa ja terveydenhuollossa. Pohdin myös lapsiani, omaa äitiyttäni. Monta ikkunaa on avattu elämään, monenlaista olen saanut kokea.

Aivan tavallinen ihminen riittää. Ei politiikassa pidäkään olla niin ylimielinen, etteikö olisi valmis kysymään neuvoa niiltä, jotka ovat oman alansa asiantuntijoita. Yhteisistä asioista päättäminen vaatii yhteistyökykyä ja valmiutta katsoa asioita myös toisen kantilta. Nöyryyttä. 

Toivon, että minulta löytyy näitä. Olen ainakin valmis tekemään töitä sen eteen.

Lopullisen päätökseni taisin tehdä luettuani Oras Tynkkysen artikkelin Mutta enhän minä.

Kunnat vastaavat Suomessa terveyskeskuksista, kouluista ja vanhainkodeista. Kunnat huolehtivat toimeentulotuesta, puistoista ja paloasemista. Kunnissa vaikutetaan myös siihen, kuinka pääsee liikkumaan bussilla, pystyy hoitamaan lapsia kotona tai onnistuu kierrättämään jätteitä.

Tässä vaiheessa moni nyökyttelee päätään: kunnissa todella päätetään tärkeistä asioista. Onneksi jotkut muut hoitavat asiat puolestamme.

Mutta keitä ovat ne jotkut muut? Tuiki tavallisia ihmisiä, jotka ovat todennäköisesti hekin aikoinaan epäröineet ehdokkaaksi lähtemistä.

Moni kainostelee ehdokkuutta, koska ei pidä itseään riittävän osaavana tai kokeneena. Ihan suotta.

Vanhan viisauden mukaan ihmiset ovat tehtäviä ennenkin hoitaneet. Kunnanvaltuustoissa istuu sairaanhoitajia, eläkeläisiä, bussikuskeja, työttömiä, toimitusjohtajia, kuvataiteilijoita ja opiskelijoita. Siis kaikenlaisia naisia ja miehiä eri ikäluokista.

Tämän vuoksi uskalsin. Yhteiset asiat ovat tärkeitä.