Kun Tiina Elo soitti minulle ja ehdotti, että ryhtyisin kunnallisvaaliehdokkaaksi, ensimmäinen reaktioni oli: "Miksi minä?"
Olen aivan tavallinen espoolainen. Mitä minä muka osaan?
Pyysin tunnin miettimisaikaa. Mietin työtäni sanataiteen parissa ja terveydenhuollossa. Pohdin myös lapsiani, omaa äitiyttäni. Monta ikkunaa on avattu elämään, monenlaista olen saanut kokea.
Aivan tavallinen ihminen riittää. Ei politiikassa pidäkään olla niin ylimielinen, etteikö olisi valmis kysymään neuvoa niiltä, jotka ovat oman alansa asiantuntijoita. Yhteisistä asioista päättäminen vaatii yhteistyökykyä ja valmiutta katsoa asioita myös toisen kantilta. Nöyryyttä.
Toivon, että minulta löytyy näitä. Olen ainakin valmis tekemään töitä sen eteen.
Lopullisen päätökseni taisin tehdä luettuani Oras Tynkkysen artikkelin Mutta enhän minä.
Kunnat vastaavat Suomessa terveyskeskuksista, kouluista ja vanhainkodeista. Kunnat huolehtivat toimeentulotuesta, puistoista ja paloasemista. Kunnissa vaikutetaan myös siihen, kuinka pääsee liikkumaan bussilla, pystyy hoitamaan lapsia kotona tai onnistuu kierrättämään jätteitä.
Tässä vaiheessa moni nyökyttelee päätään: kunnissa todella päätetään tärkeistä asioista. Onneksi jotkut muut hoitavat asiat puolestamme.
Mutta keitä ovat ne jotkut muut? Tuiki tavallisia ihmisiä, jotka ovat todennäköisesti hekin aikoinaan epäröineet ehdokkaaksi lähtemistä.
Moni kainostelee ehdokkuutta, koska ei pidä itseään riittävän osaavana tai kokeneena. Ihan suotta.
Vanhan viisauden mukaan ihmiset ovat tehtäviä ennenkin hoitaneet. Kunnanvaltuustoissa istuu sairaanhoitajia, eläkeläisiä, bussikuskeja, työttömiä, toimitusjohtajia, kuvataiteilijoita ja opiskelijoita. Siis kaikenlaisia naisia ja miehiä eri ikäluokista.
Tämän vuoksi uskalsin. Yhteiset asiat ovat tärkeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti