Lupauksia ja jupinaa

Joissain vaalikoneissa kyseltiin, mitä lupaan äänestäjille. En oikein osannut vastata. Tuntui epäreilulta luvata vain yhtä tai kahta asiaa, koska neljän seuraavan vuoden aikana nousee varmasti esiin paljon enemmänkin tärkeitä kysymyksiä. Ei kukaan voi olla vain yhden tai kahden asian ihminen. Ja näitä asioita tulee eteen niin valituille kuin valtuuston ulkopuolellekin jääville ehdokkaille - kyllähän me kaikki jatkamme vaikuttamista omalla tavallamme. Osa ehdokkaista saattaa myös hakea kuntien lautakuntiin ynnä muihin luottamustehtäviin, vaikkei valtuustoon tulisikaan valituksi.

Jotain on silti hyvä luvata, jottei ihan ympäripyöreitä puhu. Eli luvataan nyt sitten: 

Lupaan olla avoin ja myöntää tarvittaessa tietämättömyyteni. Ottaa selvää asioista, joita en heti ymmärrä. Pohtia perusteellisesti parasta ratkaisua, enkä vain äänestää räpsäyttää tavan vuoksi. Lupaan katsoa asioita rohkeasti usealta kantilta. Puhua ja kuunnella, puolustaa heikompaa. 

Ehkä tämä on se tärkein: kaikkien niiden puolustaminen, jotka eivät itse ehdi, jaksa tai muuten pysty puhumaan tarpeeksi kuuluvalla äänellä.

*****

Sitten sanoista arkeen. (Vaikka sanat ovatkin kirjailijan arkea, ihanaa sellaista.)

Tänään juttelin työkaverini kanssa äänestämisestä. Hän ei ole äänestänyt koskaan. Ei, vaikka olisi ollut mahdollisuus jo monta kertaa. 

"Ei se mitään kuitenkaan auta", hän totesi.

Hmm. Kyllä Espookin olisi hyvin erilainen paikka, jos Vihreät eivät olisi vaikuttaneet täällä jo 20 vuotta. On hyvä muistaa, että lupauksia todellakin pidetään ja vaalitavoitteita saavutetaan. Kannattaa lukea lisää. On satoja hehtaareja vanhaa metsää, sosiaalipalveluita, eettistä sijoittamista, kulttuuriprojekteja, tasa-arvon edistämistä käytännössä. Ihmiset, jotka istuvat valtuustossa ja lautakunnissa päättävät ihan tavallisista arjen asioista ja jotkut päätökset syntyvät vain yhden tai kahden äänen enemmistöllä. Ei tosiaankaan ole yhdentekevää, kuka siellä istuu. Ei ole se ja sama, kuka päättää määrärahoista tai vaikkapa vanhainkotien, koulujen ja kirjastojen sulkemisesta tai säilyttämisestä. 

Erilaiset ihmiset tekevät erilaisia päätöksiä.

Mitä sitten vastasin työkaverille? Sanoin, että ryhdy itse ehdokkaaksi neljän vuoden päästä. Ihan oikeasti! Siinä oppii valtavasti, pääsee puhumaan juuri niistä asioista, joita pitää tärkeinä, ja kenties hiukan vaikuttamaankin asioiden suuntaan. 

Ei luvannut ottaa vastaan haastetta, mokoma. Ehkä perimmäisenä syynä ei ollutkaan epäluottamus yksittäisiä ehdokkaita kohtaan vaan se, että asioista päättää kuitenkin viime kädessä hullu Mahti. Tiedättehän? Se kaveri, joka tekee mielivaltaisia, itsekkäitä ja tavallisen ihmisen kannalta mahdollisimman epäedullisia päätöksiä kolikonkuvat silmissä kiiltäen. Sellaiselle Mahdille ei kukaan mahda mitään. 

"Ei se mitään kuitenkaan auta. Ihan sama, en äänestä."

Ja niinpä työkaverini jää kotiin ensi sunnuntaina. Kuten niin monet muutkin. Sillä aikaa Mahdin kaverit juoksevat kiireen vilkkaa vaaliuurnille ja äänestävät taas tuon samaisen kolikonhierojan valtaan, koska niin on maailman laki ja ollaan sitten toivottomia ja kyynisiä kaikki tyynni, sen pituinen se.

Ystävät, ei sellaista Mahtia ole olemassakaan. Ihan fiktiota koko heppu. 

Meidän on uskottava siihen, että lopulta hyvän puolesta puhujat saavat äänensä kuuluviin ja ihmiset oppivat virheistään. Se voi viedä aikaa, mutta ei ääni nukkuvana ainakaan perille löydä.