Uutisista päivää

Marko Kivelä kirjoitti Uuden Suomen blogissaan siitä, miten uutisoinnilla voi antaa väärän kuvan vaalituloksista. Vihreäthän tekivät valtakunnallisesti toiseksi parhaan kunnallisvaalituloksensa - ja Espoossa peräti kaikkien aikojen parhaan - mutta niin vain puhutaan hiipuvasta puolueesta ja kannatuksen laskusta. Kummallista.

Kivelä tuo selkeästi esiin sen, että Vihreät on osallistunut kunnallisvaaleihin kahdeksan kertaa ja kokonaisuudessaan kannatus nousee koko ajan. Se johdattaa mielenkiintoista kaavaa:

2,8% → 2,3%→ 6,9% → 6,3% → 7,7% → 7,4% → 8,9% → 8,5%

Toisin sanoen joka toisella kerralla tulee pieni notkahdus, mutta silloinkaan ei pudota toissakertaisen notkahduksen alle. Tällä kertaa päästiin 1,1% voiton puolelle.

Kannatusta voisi verrata myös viimeisiin eduskuntavaaleihin. Vihreiden nousu on 1,3 %. 

Kivelä kirjoittaa:

"Etenkin Helsingin sanomat ovat syystä tai toisesta maalailleet piruja vihreiden seinille ja suoraan sanottuna moinen on osunut niin huonosti kohteeseensa että oikein tunnen lievää myötähäpeää noiden toimittajien puolesta. He ovat joko pihalla siitä mistä kirjoittavat tai sitten kyse on tarkoituksellisesta mielipiteen muokkauksesta. Jollain tavoin toivon ensimmäistä."

Niin minäkin.

Eipä näistä prosenttiyksiköistä monetkaan näin vaalilen jälkeen kovin kiinnostu, mutta on hyvä tiedostaa, miten media pystyy vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen ja ilmapiiriin. On niin helppo lietsoa asenteita:  millään-ei-oo-mitään-väliä-ei-kannata-ees-äänestää. 

Tai kenties taustalla on semmoinenkin ajatus, että vain yksi puolue jyrää ja jytkyy ja niille pärjää vain Kokoomus? 

Harvemmin on toimittajakaan vain objektiivinen tilastontutkija.

Kiitos!

Nöyränä ihastelen vaalitulosta: 74 ääntä tuli ja jokaikisestä olen valtavan kiitollinen! Vihreiden kokonaiskannatus nousi Espoossa ja toiseksi suurimman puolueen paikka säilyi. Valtuustopaikkoja tuli lisää, eli nyt niitä on 13. Ennätystulos, aivan mahtavaa!

Jos tuloksia vertaa viime vuoden eduskuntavaaleihin, voi olla vain tyytyväinen. Kannatus nousi peräti 5,2% ja ääniä tuli kolmisentuhatta enemmän. Esimerkiksi Kokoomuksen kannatus on viime vuodesta laskenut useita prosenttiyksikköjä. Samoin Perussuomalaisten, jotka espoolaisesta Soinistaan huolimatta menettivät peräti 6190 ääntä.

Tästä on hyvä jatkaa. Sellaisen kipinän ehdokaskokemus kyllä antoi, että jotain on tehtävä nyt vaalien jälkeenkin. Tämä blogikaan ei katoa mihinkään - kirjoitan jatkossakin tänne yhteiskunnallisista asioista, kun taas kirjailijablogini on kanava ajatuksilleni kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja sanojen ihmeellisestä taiasta.

Lupauksia ja jupinaa

Joissain vaalikoneissa kyseltiin, mitä lupaan äänestäjille. En oikein osannut vastata. Tuntui epäreilulta luvata vain yhtä tai kahta asiaa, koska neljän seuraavan vuoden aikana nousee varmasti esiin paljon enemmänkin tärkeitä kysymyksiä. Ei kukaan voi olla vain yhden tai kahden asian ihminen. Ja näitä asioita tulee eteen niin valituille kuin valtuuston ulkopuolellekin jääville ehdokkaille - kyllähän me kaikki jatkamme vaikuttamista omalla tavallamme. Osa ehdokkaista saattaa myös hakea kuntien lautakuntiin ynnä muihin luottamustehtäviin, vaikkei valtuustoon tulisikaan valituksi.

Jotain on silti hyvä luvata, jottei ihan ympäripyöreitä puhu. Eli luvataan nyt sitten: 

Lupaan olla avoin ja myöntää tarvittaessa tietämättömyyteni. Ottaa selvää asioista, joita en heti ymmärrä. Pohtia perusteellisesti parasta ratkaisua, enkä vain äänestää räpsäyttää tavan vuoksi. Lupaan katsoa asioita rohkeasti usealta kantilta. Puhua ja kuunnella, puolustaa heikompaa. 

Ehkä tämä on se tärkein: kaikkien niiden puolustaminen, jotka eivät itse ehdi, jaksa tai muuten pysty puhumaan tarpeeksi kuuluvalla äänellä.

*****

Sitten sanoista arkeen. (Vaikka sanat ovatkin kirjailijan arkea, ihanaa sellaista.)

Tänään juttelin työkaverini kanssa äänestämisestä. Hän ei ole äänestänyt koskaan. Ei, vaikka olisi ollut mahdollisuus jo monta kertaa. 

"Ei se mitään kuitenkaan auta", hän totesi.

Hmm. Kyllä Espookin olisi hyvin erilainen paikka, jos Vihreät eivät olisi vaikuttaneet täällä jo 20 vuotta. On hyvä muistaa, että lupauksia todellakin pidetään ja vaalitavoitteita saavutetaan. Kannattaa lukea lisää. On satoja hehtaareja vanhaa metsää, sosiaalipalveluita, eettistä sijoittamista, kulttuuriprojekteja, tasa-arvon edistämistä käytännössä. Ihmiset, jotka istuvat valtuustossa ja lautakunnissa päättävät ihan tavallisista arjen asioista ja jotkut päätökset syntyvät vain yhden tai kahden äänen enemmistöllä. Ei tosiaankaan ole yhdentekevää, kuka siellä istuu. Ei ole se ja sama, kuka päättää määrärahoista tai vaikkapa vanhainkotien, koulujen ja kirjastojen sulkemisesta tai säilyttämisestä. 

Erilaiset ihmiset tekevät erilaisia päätöksiä.

Mitä sitten vastasin työkaverille? Sanoin, että ryhdy itse ehdokkaaksi neljän vuoden päästä. Ihan oikeasti! Siinä oppii valtavasti, pääsee puhumaan juuri niistä asioista, joita pitää tärkeinä, ja kenties hiukan vaikuttamaankin asioiden suuntaan. 

Ei luvannut ottaa vastaan haastetta, mokoma. Ehkä perimmäisenä syynä ei ollutkaan epäluottamus yksittäisiä ehdokkaita kohtaan vaan se, että asioista päättää kuitenkin viime kädessä hullu Mahti. Tiedättehän? Se kaveri, joka tekee mielivaltaisia, itsekkäitä ja tavallisen ihmisen kannalta mahdollisimman epäedullisia päätöksiä kolikonkuvat silmissä kiiltäen. Sellaiselle Mahdille ei kukaan mahda mitään. 

"Ei se mitään kuitenkaan auta. Ihan sama, en äänestä."

Ja niinpä työkaverini jää kotiin ensi sunnuntaina. Kuten niin monet muutkin. Sillä aikaa Mahdin kaverit juoksevat kiireen vilkkaa vaaliuurnille ja äänestävät taas tuon samaisen kolikonhierojan valtaan, koska niin on maailman laki ja ollaan sitten toivottomia ja kyynisiä kaikki tyynni, sen pituinen se.

Ystävät, ei sellaista Mahtia ole olemassakaan. Ihan fiktiota koko heppu. 

Meidän on uskottava siihen, että lopulta hyvän puolesta puhujat saavat äänensä kuuluviin ja ihmiset oppivat virheistään. Se voi viedä aikaa, mutta ei ääni nukkuvana ainakaan perille löydä.

Ylös, ulos ja lenkille?

Viime aikoina on puhuttu paljon vanhusten mahdollisuudesta säännölliseen ulkoiluun, tai pikemminkin ulkoilun mahdottomuudesta. Ja oikeastaan aihe ei rajoitu vain viime aikoihin - kyllä se on ollut esillä jo kauan. Krooninen vaiva.

Kirjoitin aiemmin hoitajamitoituksesta. Sanomattakin selvää on, että hoitajia ja/tai avustavaa henkilökuntaa tarvitaan lisää, mikäli halutaan varmistaa hoivakotiasukkaiden ulkoilumahdollisuudet. Niin yksinkertaista se on. Sen lisäksi tarvitaan asennemuutosta erityisesti päättäjien keskuudessa sekä kunnon aivoriihiä, joissa niin esimiehet kuin työntekijätkin ehtivät etsiä sellaisia käytännön ratkaisuja, jotka toimivat juuri heidän toimipisteessään. Työn suunnittelu vaatii aikaa, eikä sitä kiireen keskellä tehdä. Hyvä kun perusrutiinit ehtii. 

Tällä kertaa Iltalehti ei siis liioitellut lainkaan, kun kirjoitti joidenkin vanhusten elävän täysin ilman ulkoilua jopa vuosikausia. Espoo on kyllä luvannut selvittää oikeusapuasiamiehen esiintuomia vanhustenhoidon ongelmia. Seuraavalla kunnanvaltuustolla ja lautakunnilla on tosiaan hommaa kerrakseen ja prioriteetteja on mietittävä vakavasti.

On tietysti myös paikkoja - usein niitä pieniä ja kodinomaisia - joissa kesäajan ulkoilu on organisoitu ainakin suhteellisen hyvin. Tavoitteeseen päästään tiukalla aikataulutuksella ja omaisten vapaaehtoisella avulla, mutta liian pienellä henkilömitoituksella systeemi on luonnollisestikin hauras. Jo pienikin ongelma saattaa kaataa useamman päivän ulkoilusuunnitelmat.

Olen itse organisoinut ulkoilun eräässä 13-paikkaisessa dementiakodissa niin, että kaikki pääsivät ulos kahdesti viikossa. Siihenkin tarvittiin hoitajien lisäksi muutama vapaaehtoinen omainen ja yksi asukkaan itsellensä palkkaama ulkoiluavustaja. Hoitajamitoitus taisi olla 0,5 luokkaa. Ulkoilemaan lähdettiin vuorojen vaihtuessa iltapäivällä: aamuvuorolainen puki asukkaan valmiiksi ja iltavuorolainen lähti tämän kanssa suoraan ulos. Jotkut asukkaat piti viedä ulos yksin, joidenkin kohdalla yksi hoitaja kahdelle asukkaalle oli riittävä määrä. Ongelmaksi muodostui mm. lyhennetyt työvuorot ("tynkäpäivät"), joiden avulla hoivakoti pystyi pyörittämään yhtä toimea vajaaalla teholla muutaman nk. tuntityöläisten avulla. No, säästyihän siinä rahaa tietysti, ja sehän se isojen yritysten tarkoitus lienee.

Keinot ovat siis monet, mutta tässäkin näemme, miksi kuntien kannattaa panostaa omaan palvelutuotantoonsa ja sen lisäksi tukea pienyrittäjiä, joiden hoivakotibisnes ei tavoittelekaan suuria voittoja. Sillä sanomattakin selvää on, että jostakin se voitto on revittävä ja usein se revitään työntekijän niskasta. Eikä se hoivakotiasukkaankaan eduksi koidu.

Kunnallisvaaliehdokkaaksi ryhdyttyäni olen saanut useita yhteydenottoja hoitajien riittävyyteen liittyen. Yksi niistä liittyi Kaukalahden Elä ja asu seniorikeskukseen, jonka tiimoilta otin yhteyttä Espoon pitkäaikaishoidon päällikköön Elsa Pasmaan. Hän käänsi kysymykseni aluepäällikkö Tiina Jekkoselle, jonka vastausta yhä odottelen. En ole itse ollut kyseisessä paikassa töissä, mutta seniorikeskuksen idea on niin hyvä, että sitä kannattaa varmasti kehittää. Yksi nykypäivän kehityskeinoista on riittävän hoitajamäärän takaaminen asukkaiden tai asiakkaiden hoidon tarpeet huomioon ottaen. 

Toinen keskustelua herättänyt asia on ollut dementiahoivaa tarjonneen Ruusukodin lakkauttaminen. Hoitajat olivat aikoinaan toivoneet öiksi toista yöhoitajaa, mutta lopulta tämän viihtyisän pikku dementiakodin asukkaat sijoitettiin suurempaan laitokseen, jossa yöhoitajia oli lisää viereisillä osastoilla. Jäin miettimään, uskaltavatko hoitajat enää tämän jälkeen vaatia lisäapua vai seuraako vaatimuksista vain lisää ongelmia? Ruusukodin lakkauttamisen taustalla oli toki muitakin asioita: sen tiloihin päätettiin sijoittaa päiväkoti ja toisaalta samoihin aikoihin lakkauspäätöksen kanssa HUS ilmoitti luopuvansa tiloistaan Aurorakodin yhteydessä, minne Ruusukodin asukkaat sittemmin sijoitettiin. Aurorakodin viriketoimintamahdollisuudet koettiin hyviksi (mikä onkin totta) ja alueen ulkoiluympäristöä kehuttiin. Aurorakoti sijaitsee harvinaisen kauniilla alueella Träskändan puiston kupeessa, mutta valitettavasti hoivakotiasukkaat pääsevät vain harvoin siitä nauttimaan. Ulkoilumahdollisuudet törmäävät samoihin haasteisiin kuin kaikkialla muuallakin varsinkin isoissa laitoksissa, joissa ei noin vain piipahdeta ulkona sisäpihalla. Aurorakoti ei siis suinkaan ole tästä poikkeus, eikä tarkoitukseni ole erikseen kritisoida muuten mukavaa hoivalaitosta.

Olen joka tapauksessa eri mieltä Espoon vanhusten palvelujen johtajan Jukka Louhijan kanssa siitä, että "laitoshoidossa olevilla vanhuksilla on halutessaan mahdollisuus päästä ulos kaksi kertaa päivässä." Toki vanhusten ulkoiluavustajiksi palkatuista nuorista kesätyöntekijöistä on paljon apua, mutta eivät hekään ihmeisiin pysty. Jos hoivakodissa asuu vaikkapa 16 vanhusta ja paikalla on kaksi kesätyöntekijää viitenä päivänä viikossa, niin miten he muka pystyisivät ulkoilemaan 16 kertaa kumpainenkin kuuden tunnin työvuoronsa aikana? Nuoren vastuulle ei yleensä uskalleta antaa kuin yksi asukas kerrallaan. Ulkoiluun pitää varata puoli tuntia ja usein valmistelutkin kestävät vessareissuineen ja muine yllättävine käänteinen toiset mokoman. Ja sitten on tietysti ne kolme muuta vuodenaikaa.

Hassua matematiikkaa kaikkinensa.

Ei ole muuten yhdentekevää, mitä puoluetta äänestää: hoitajamitoitus ja -kiintiö jakaa puolueita rajusti. Länsiväylän lukijoiden mielipiteet osuivat lähimmäksi Vihreiden ehdokkaiden linjauksia.

Kuvia vaalitentistä

PAND - Taiteilijat rauhan puolesta järjesti eilen vaalitentin Espoon keskuksen kirjasto Entressessä. Puhuimme kulttuurista ja taiteesta: mitä kaupunkikulttuuri ylipäätään on ja miten sitä voi edistää? 

Esiin nousi muun muassa esteettömyys, julkinen liikenne (eipä ole kaikilla autoa, jolla matkustaa tapahtumiin), alueellinen tasa-arvo, tilan puute ja tyhjillään seisovat tilat sekä se, että rahoituksen hakeminen on usein liian byrokraattista. Yleisö esitti useita kysymyksiä liittyen erityisesti lasten ja nuorten kulttuurinälkään. Tiesittekö, että Espoon kaupunki varaa kouluretkien kuljetuksia varten vain 5€/oppilas/vuosi?! Ei siis ihme, että retkiä tehdään yhä vain vähemmän. Tällaisille asioille täytyy tehdä jotain!

Lisäksi koulut tarvitsisivat enemmän avustavaa henkilökuntaa, niin kuin tietysti myös vanhainkodit, sairaalat ja terveyskeskukset. Juuri tänään näin lööpeissä otsikon, jonka mukaan vanhukset eivät pääse ulkoilemaan jopa vuoteen. Tästä kirjoitan myöhemmin lisää ja annan nyt puheenvuoron valokuville. (Kiitos niistä JP Väisäselle! Samoin kiitokset paneelin vetämisestä Ritva Harlelle. Ja suuri kiitos myös kaikille paneeliin osallistuneille! Keskustelu oli antoisaa.)

Aivoriihi.

En enää muista, mistä tässä äänestettiin, mutta varsin epäröivästi nousee  vihreä OK-paperini. Toinen Vihreiden ehdokas, Eeva-Helena Inomaa, väläyttää En Osaa Sanoa -lappua.

Keskustelua. Joku näyttää mulle vihreää valoa, ja itsekin sitä näemmä omille kommenteilleni heilutan.

Kakkospaikka

Helsingin Sanomien kuntavaaligallup ennustaa Espoon Vihreille 14% kannatusta. Sillä tipahtaisimme täpärästi Espoon toiseksi suurimman puolueen pallilta, jolla istuisi seuraavana vaalikautena joko SDP tai Perussuomalaiset. Tosin Vihreiden kannatus on perinteisesti ollut suurempi vaalipäivänä kuin gallupeissa, joten nytkin on vain luotettava ihmisten äänestysaktiivisuuteen.

Kokoomuksen asema Espoon suurimpana puolueena jatkuu gallupin mukaan 38,1 % voimalla. Tällaisilla luvuilla Kokoomus tulee dominoimaan valtuustossa. Äänestyskannastaan vielä epävarmat voisivatkin pohtia, kenet he haluaisivat nostaa kakkospuolueeksi - Kokoomus kun tulee saamaan ääniä rutkasti. Ei ole suinkaan yhdentekevää, mitä puoluetta vahvistetaan, jotta saadaan päätöksenteko ulos kabineteista ja ihmisten kuuluville. Toisaalta puolueiden on jatkossa pystyttävä myös vetämään yhtä köyttä, mikäli halutaan jarruttaa esimerkiksi terveydenhuollon yksityistämistä ja ulkoistamista.

Joka tapauksessa ääni Vihreille on ääni avoimen politiikan, lähipalvelujen, lähikoulujen ja lähiluonnon puolesta. Se on ääni tavallisen, pienen ihmisen puolesta. Eikä se äänestämättä tapahdu.

Yksilön vastuu itsestään

Aamun uutisista poimittua: kuntajohtajat haluavat karsia palveluita ja penäävät kuntalaisilta "omavastuuta". 

Mitä tuonkin hienon sanan taakse kätkeytyy? Omavastuu.

Omavastuu on sitä, että maksetaan, korjataan ja hoidetaan itse. Pienen kunnan johtaja täsmensi: "Pitäisi uskaltaa nostaa keskusteluun yksilön vastuu itsestään ja läheisistään. Tässä hyvinvointiyhteiskunnassamme vastuu on liiaksi siirretty yhteisön harteille."

Hetkinen. Yhteisö? Eikös juuri tuon yhteisöllisyyden puolesta ole paukutettu rumpua oikein kaksin käsin? Miksi yhteisöön tukeutuminen onkin nyt huono asia?

Totta kai meidän pitää välittää toisistamme; kulttuurimme on usein liian yksilökeskeinen emmekä ole tottuneet "kantamaan vastuuta" muista kuin läheisimmistä omaisistamme, jos heistäkään. Mutta kun moiset kunnanjohtajien puheet vain vahvistavat tätä yksilökeskeisyyttä. Minun mielestäni kunta on ihmisten muodostama paikallinen yhteisö. Sen pohjimmainen tehtävä on pitää huoli omistaan. Sen pitäisi olla yhteisö, jonka kuntalaiset kokevat omakseen ja jonka päätöksentekoon he voivat ja saavat osallistua. 

Tietenkin kannatan vapaaehtoistoiminnan vahvistamista, monestakin syystä. Paikallisten pienverkostojen toimintaa tulisi tukea, olipa kyseessä sitten jonkin alueen naapurusto tai vaikkapa perhe. Kommentit yksilön vastuusta saavat minut silti ärtymään. Niiden taakse kun piiloutuu usein kelmi motiivi: hoitakoot kukin omat asiansa miten parhaiten taitaa ja kerjätkööt köyhät almuja, omapa on häpeänsä. Omavastuuta, omavastuuta.

Se saa, kenellä on varaa maksaa.

Tuntuu siltä, että tavallisen ihmisen arki on monelle käsittämätön asia.