Köyhällä ei ole varaa sairastaa

Ja piti sitten tämäkin nähdä. Nyt ehdotellaan, että sairasloman ensimmäinen päivä olisi palkaton ("karenssi" - joka onkin paljon hienompi sana, jotta ei sitten ehdottelijaa ihan niin nolota oma härskiytensä) ja seuraavat kaksi viikkoa mentäisiin 80% palkalla.

Siis ihan oikeasti. Tämä tarkoittaa sitä, että köyhällä ei ole jatkossa varaa sairastaa. Eikä perheellisillä jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta.

Surullisinta on se, että tällainen käytäntö on jo nyt arkipäivää joillakin aloilla. Esimerkiksi monilla huoltomiehillä sairasloman ensimmäinen päivä tarkoittaa lovea lompakossa. Rakkaudellako sitä sitten eletään seuraavassa kuussa, kun yhden viikon ruokakassi jää ostamatta? Vai minkä laskun herra raharikas haluaisi köyhän jättävän rästiin? No, mitäs oli niin laiska, että meni flunssan nappaamaan tai jalkansa katkomaan. Rangaista pitäisi sellaisia! Jos ei ole rahaa sairastaa, niin sitten ei pidä sairastaa ollenkaan.

Ja sitten vielä keppinä piiskan päälle lätkäistään lasku terveyskeskuksesta tai - mikä pahempaa - päivystyksestä. Päivystysmaksu kun on lähes kolmekymppiä. Silläkin saisi paljon ruokaa, halpakaupasta kolme kassillista. Mutta ei. Sairaan on parempi paastota, ayurvedisten oppien mukaan.

En yhtään yritä provosoida tai kärjistää. Puhun ihan tavallisista ihmisistä. Jollekulle ylimääräinen kolmenkympin lasku vaatii strategista suunnitelmaa kuun lopussa. Ja jos palkastakin vetäistään samalla se kahdeksankympin nettopalkka, niin on siinä monella hymy kaukana. 

Tietenkin satanen on moisten karenssien ehdottelijoille pikkupähkinöitä. On niin vaikea asettua toisen ihmisen asemaan, jos popsii omia yrttitäytteisiä oliiveitaan kultahaarukalla.

Moni valitsee mieluummin särkylääkkeen ja menee itku kurkussa töihin. Vaivat kroonistuvat, taudit leviävät työyhteisössä, asiakkaille ja potilaille. Inhimillisyys on tästä pelistä kaukana.

Ei mikään hyvä veli vaan rehti Pohjan akka!

Pakkohan tuo otsikko oli tuohon laittaa.

Mutta asiaan: Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö teki tänään Aamu-tv:ssä vaalilupauksen. Tuodaan päätöksenteko pois kabineteista ja hyvä veli -verkostoilta. Rakennetaan avoimempi kunta.

Tämä on hyvä. Vihreiden vaaliteemasta voi lukea lisää vaikkapa tämän linkin kautta. Avoimessa kunnassa kaikkien ääni kuuluu, eikä päätöksenteko karkaa ihmisten ulottumattomiin. Lisäksi päättäjien sidonnaisuudet on julkistettava. Vihreät haluavat sanoutua irti härskistä politiikanteosta, josta ei hyödy kukaan. Ei lopulta edes hyvien veljien verkosto, koska hekin joutuvat elämään tässä maailmassa muiden ihmisten keskellä.

Siitä tuo otsikko, vaikken olekaan pohjalainen vaan espoolaistunut hämäläinen.

Haluan avoimemman Espoon. Haluan irti kyynisyydestä, joka saa ihmisen sanomaan, että eivät ne asiat miksikään muutu ja tätä samaa se tulee olemaan aina, että sellaista se on ja kaikkea ne lupailevat eikä raha riitä mihinkään. Pois toivottomuus ja kohti toimivaa, onnellista arkea! Aina voi tehdä asioille jotain, kun yhdessä reilusti tehdään.

Rautalankaa: 0,5 hoitajaa?

Kirjoitin jokin aika sitten Kirjailijablogiini lyhyen jutun siitä, mitä 0,5 hoitajaa yhtä vanhuspotilasta kohden käytännössä tarkoittaa. Sain paljon palautetta: monet kiittelivät rautalangan väännöstä. 

Ensisilmäyksellähän tuo puolikas numero vaikuttaisi hyvältö määrältä - jokaisella vain kaksi potilasta hoidettavana! Mutta kun laitoshoidossa olevat vanhukset eivät tarvitse hoitoa vain virka-aikana maanantaista perjantaihin. Oikeasti desimaalilukujen taakse piiloutuu esimerkiksi tällainen mitoitus:

16-paikkainen dementiakoti mtoituksella 0,5 tarkoittaa kahdeksaa täyttä työpäivää tekevää hoitajaa.
Kahdeksan hoitajaa tarkoittaa 8x5 työvuoroa viikossa.

Tuosta 40 vuoron "pankista" on ammennettava aamu-, ilta- ja yövuorot.
Lopputulos?

Maanantaista perjantaihin aamuissa 3 hoitajaa, viikonloppuaamuissa 2.
Iltaisin 2.
Öisin 1.

Monissa paikoissa tämä on jo nyt todellisuutta, ja sen alle harvoin mennään. Kokemuksesta voin sanoa, että ainakaan dementiakodeissa tämä ei ole riittävä määrä. Jokaisen asukkaan aamupesuihin kun menee helposti 20 minuuttia, osa on kahden hoidettavia. Viikonloppuaamuna kaikki on toivottavasti pesty lounaaseen mennessä. Aivan turha ihmetellä, miksi asukkaat eivät pääse ulkoilemaan. Hoitajilla kun on paljon muutakin työtä päivän mittaan kuin asukkaiden aamu- ja iltapesut.

Mitä hoitajapulalle ja hoidon laadun turvaamiselle olisi tehtävä? Ei riitä, että revitään puolikkailta hoitajilta mehut irti ja sormi pystyssä muistutetaan sydämellä hoitamisen tärkeydestä. On oltava myös riittävästi käsiä.

Vakansseja pitää perustaa lisää. Hoitajat tulevat mielellään töihin sellaiseen paikkaan, jossa on riittävä hoitajamitoitus, koska tietävät, että voivat siellä tehdä ammatillisesti eettistä työtä ja aikaa jää työn kehittämiseenkin.

Rekrytointia pitää kehittää. Työpaikoista on tehtävä niin puoleensavetäviä, että hoitajat haluavat tulla töihin. Hoitopaikassa on oltava riittävästi avustavaa henkilökuntaa, jotta hoitajat voivat keskittyä omaan työhönsä, ja työhyvinvointiin on panostettava muun muassa työnohjauksen avulla. Mahdollisuus omien työaikojen räätälöintiin on aina vahva valtti.

 

Julkisen liikenteen pitää toimia. Monet hoitajat ja sitäkin useammat alan opiskelijat kulkevat töihin bussilla tai junalla. Pääkaupunkiseudulla on hoitoalan hommia tarjolla niin paljon, että harva viitsii lähteä vaikeiden kulkuyhteyksien päässä olevaan laitokseen töihin. Jos bussit kulkevat tiheään ja oikeisiin aikoihin, työpaikalle pääsee ajoissa ja sieltä kotiinkin inhimilliseen aikaan.

Jotta ihminen löytäisi avun

Kuulin juuri, että blogini aiheet ovat synnyttäneet keskustelua. Ihan mahtavaa, koska tärkeistä asioistahan täällä puhutaan!

Ajattelin ensin otsikoida tämän tekstin "Jotta palvelu tavoittaisi tarvitsijan", mutta ihmisistähän tässä on kyse. Ihan oikeista, lihaa ja verta olevista espoolaisista. Ei persoonattomista tarvitsijoista tai vaikkapa "numeroista". ("Numeroista" on keskusteltu viime aikoina televisiota myöten hoitajamitoitukseen liittyen, joten otetaan sekin nyt tähän esille.)

On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. 

*****

Omaishoitajista

Omaishoitajien asemaa pohtiessani (ja kolmannen sektorin työntekijöitä kuullessani) minulle valkeni aivan uudella tavalla se, kuinka vaikea on joskus löytää jo olemassaolevat palvelut. On tietenkin tärkeää kehittää ja laajentaa palveluita, mutta ensisijaisesti pitäisi varmistaa, että ihminen löytää avun luo. Tai apu ihmisen luo, kuinka vain.

Joskus keinot ovat yksinkertaisia ja suhteellisen suoraviivaisia toteuttaa. Suunnitellaan esimerkiksi nettiin kattava hoitopolun ohjeistus, oli se sitten Vauvaperheen polku tai vaikka Omaishoitajan tukipuu. Tänä syksynä Espoon sosiaali- ja terveyslautakunta on päättänyt kilpailuttaa verkkoneuvontapalvelut. Tarkoitus olisi kehittää kanava, jonka kautta espoolaiset voisivat saada neuvoja sosiaalisiin etuuksiin, palveluihin ja ongelmatilanteisiin liittyen. Tätä voisivat ammattilaisetkin käyttää hyväkseen käytännön työssä. Palvelu maksaa noin 100 000 euroa vuodessa. Kyseessä on siis varsin kattava hanke.

Mahtavaa! Yksittäinen idea ei toki ratkaise kaikkia ongelmia, mutta askel kerrallaanhan maailmaa parannetaankin ja jotkut askeleet kulkevat selkeästi oikeaan suuntaan.

*****

Turvakodeista

Toisinaan ratkaisut ovat kuitenkin vaikeammin hahmoteltavissa. Otetaan nyt esimerkiksi tuo Espoon turvakodin sulkeminen. Siihen ei yksi blogiteksti ratkaisuja löydä, mutta aina pitää kuitenkin keskustella ja pohtia. Valitettavasti en voi uskoa, että tarvetta turvakotitoiminnalle ei Espoon kokoisessa kaupungissa olisi. Ja onhan Suomi jo saanut palautetta YK:ltä, että turvakotiemme lukumäärä on asukaslukuun nähden liian pieni.  

  

Espoon turvakodin asiakasmäärä on ollut useamman vuoden laskusuuntainen, mikä vaikuttaisi ensikuulemalta hyvältä asialta. Ellei se sittenkin merkitse sitä, että avun tarvitsijat eivät osaa tai pysty hakeutumaan turvakotiin. Eihän voi olla niin, että vuodessa vain kahdeksassa espoolaisperheessä on ollut väkivaltaa, kuten keskimääräiset käyttäjätilastot kertovat?

Todellisuudessa asiakasmäärät voivat turvakodeissa (niin kuin muissakin sosiaali- ja terveydenhoidon laitoksissa) vaihdella vuodenajan mukaan tai aivan satunnaisistakin syistä johtuen. Joskus on hiljaista ja toisena ajankohtana taas pakko lähettää asiakkaita toisen paikkakunnan palvelulaitokseen. Näkyvätkö pois kärrätyt tilastoissa?

Sosiaali- ja terveyslautakunnassa istuva Vihreiden Pinja Nieminen on luvannut selvitellä asiaa. Mistä johtuu asiakaskato?  Myönteisin selitys olisi muiden palveluiden tehostuminen, mutta sokeasti siihenkään ei voi uskoa.

*****

(Taas tulee mieleen ne hoitajamitoitukset. Niitäkään ei saisi laskea hiljaisimman ajan tai edes keskiarvon mukaan, koska kiireisimpänä hetkenä ollaankin sitten aivan pulassa. Siitäkin voi joku joutua maksamaan hengellään.)

Omaishoitajat

Istuin tänään useita tunteja päivystyksessä ja lueskelin lehtiä. Käsiini osui Labyrintti ja Arjessa mukana.

***

Labyrintistä luin useamman artikkelin omaishoitajuudesta. Monet omaishoidon järjestöt kaipaisivat tiiviimpää yhteistyötä kuntien kanssa. Kuntapäättäjät kun eivät aina tunne omaishoidon tarpeita. Omaishoitajat ja Läheiset -Liiton toiminnanjohtaja Merja Salanko-Vuorela kertoo, että esimerkiksi sijaishoidon (jonka avulla omaishoitaja voisi pitää muutaman lomapäivän) järjestämiseen on jo nyt olemassa useita mahdollisuuksia, mutta kunnat eivät aina osaa tarjota niitä. Vaikkapa naapurin tai ystävän voi palkata sijaishoitajaksi, jos tekee siitä kunnan kanssa toimeksiantosopimuksen. Omaiset mielenterveystyön tukena keskusliiton toiminnanjohtaja Pia Hytönen toteaakin, että kunnat soveltavat omaishoitajiin "negatiivista tiedottamista". Toisin sanoen ollaan hissuksiin tukimuodoista ja seulotaan tarkalla kammalla tuensaajat lusmuilijoista sen sijaan, että avoimesti kerrottaisiin perheille kaikista mahdollisista tukimuodoista ja autettaisiin heitä hakemaan niitä.

Yksi Vihreiden yhteisistä vaaliteemoista on Avoimempi kunta. Se koskee juuri tällaisia asioita. Toimivia palveluita, avoimuutta erilaisille elämäntaparatkaisuille, rehtiä tiedonvälitystä ja päätöksentekoa.

Tällä hetkellä vain pieni osa omaishoitajista saa omaishoidon tukea. Tämän lisäksi moni päätyy omaishoitajaksi (tuetta tai tuella), koska hoitojärjestelmä ei kykene huolehtimaan sairastuneesta. Vaikka omaishoitajuutta on ehdottoman tärkeä tukea ja se on monelle perheelle paras ratkaisu - kukapa ei haluaisi elää yhdessä ja yhteisessä kodissa rakkaansa kanssa, jos se suinkin on mahdollista - olen samaa mieltä Hytösen kanssa siitä, että jokaisella pitäisi olla oikeus myös kieltäytyä omaishoitajuudesta. Ja potilaalla itselläänkin täytyy olla oikeus sanoa ei omaisen hoidolle. Ihmisen täytyy saada riittävästi tietoa siitä miten apua saa, olipa se sitten rahallista tai ajallista, kotiin tuotua tai laitospalveluita.

***

Arjessa mukana on Hämeenlinnan kaupungin asukaslehti. On mielenkiintoista lukea, mitä muissa kaupungeissa on keksitty. Niin kuppikuntainen ei saa olla, etteikö olisi valmis katselemaan ympärilleen ja oppimaan muiden hyvästä esimerkistä, ja miksei joskus pahastakin. 

Hämeenlinnassa joukko ammattikorkeakouluopiskelijoita on tuottanut lopputyönään Vauvaperheen polku -internetsivut, jotka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna.  Sieltä perheet ja heitä avustavat ammattilaiset löytävät helposti tarvitut palvelut. Tällaisenhän voisi kehitellä myös omaishoitajien tarpeisiin! Sitä voisi jakaa nettilinkkinä ja paperiversiona, niin se saavuttaisi mahdollisimman laajan asiakaskunnan. Sellaisen sivuston ottaisin avuksi itsekin sairaanhoitajan työssäni, kun on aika kotiuttaa osastolta omaishoitaja tai kotona omaisensa turvin asuva ihminen.

Omaishoitajan polku olisi käytännönläheinen, toteutettavissa oleva keino helpottaa omaishoitajien arkea. Se tekisi palveluiden hakemisesta vähemmän stressaavaa. Ja ainakin se olisi jotain, mistä voisimme aloittaa. 

(Toinen mielenkiintoinen hämeenlinnalaisidea, jonka toivoisin kulkeutuvan Espooseen, on netistä löytyvä Veropuu. Siitä näkee helposti, mihin kunnan verovarat käytetään.)

***

Neljän tunnin (!) jälkeen kävelin ulos päivystyksen ovesta antibioottiresepti kädessäni. Onneksi kotona oli valmis ateria odottamassa. Rakas oli tehnyt minulle edellisenä päivänä eväät töitä varten, mutta ne jäivät kuumeen noustua jääkaappiin. Tiesin, ettei minulla ole huolen häivää: voisin vaikka istua koneelle ja kirjoitella blogiini, ottaa välillä torkut. Olen kiitollinen siitä, että joku pitää minusta huolen, kun olen sairas. Nyt kaikki on vielä helppoa - muutama tulehdus silloin tällöin, mutta muuten olemme saaneet olla terveinä. Jonain päivänä kaikki saattaa olla toisin. Silloin jompi kumpi meistä voi olla toisen omaishoitaja. Siinä vaiheessa en haluaisi lähteä setvimään ja anelemaan apua vaan tahtoisin, että joku kertoisi minulle selkeästi ja kattavasti, mihin minulla on oikeus - sillä eiväthän nämä tuet mitään köyhäinapua ole. 

Ovatko turvakodit tarpeellisia?

Kaksi ystävääni laittoi viestiä Facebook-sivuilleni: olinko jo huomannut Espoon turvakodin tilanteen? Talohan aiotaan sulkea ja palvelut korvata 1-14 päivän turva-asunnoilla ja avopalveluilla. Asiasta uutisoi Länsiväylä 15. syyskuuta. 

Kuinka väkivallan uhriksi joutunut ihminen pystyy järjestämään elämänsä kuntoon kahdessa viikossa? Ehtiikö siinä ajassa hankkia uuden asunnon, toipua tilanteesta ja hoitaa samalla lapsiaan murroksen vaatimalla tavalla?

Tein sairaanhoidon opintojeni lopputyön lähisuhdeväkivallan toipumisprosesseista. Aineistonani oli kattava valikoima suomen- ja englanninkielisiä tutkimuksia, jotka käsittelivät nimenomaan sitä aikaa, kun suhde on jo ohi. Masennusriski on suuri ja tilanteeseen liittyy monenlaisia tunteita pelosta häpeään. Ihminen tarvitsee tuolloin paljon tukea, jotta saa elämänsä kuntoon. Jotta ei syrjäydy, jos nyt tuota nykyajan muotitermiä käytetään.

Turvakodin tilalle on tarjottu palvelumallia, joka hyödyntää uhrin lähipiiriä. Mutta onhan kohtuutonta olettaa, että jokaisella olisi riittävä tukiverkosto. Harva haluaa pyytää apua puolitutuilta tai työkavereilta. Väkivallan uhri on saattanut elää vuosia tilanteessa, jossa hänelle on sallittu vain puolison valitsemat ystävät. Tai kenties hän asuu aivan uudessa kaupungissa, missä ainoat tuttavat ovat puolison sukulaisia. On myös muistettava, että äärimmäisissä tapauksissa uhri saattaa olla hengenvaarassa erottuaan väkivaltaisesta puolisosta eikä tapetuksi tulemisen riski katoa kahdessa viikossa - se on aivan liian lyhyt aika.

Ja miksi aina vedotaan läheisten apuun, kun yhteiskunnan palveluita karsitaan?

Lueskelin myös nettipalstoja, joilla keskusteltiin Espoon turvakodin lopettamisesta. Minusta on surullista, että turvakotitoimintaa kritisoidaan yleisellä tasolla sen perusteella, mitä joku on kokenut yksityisesti. Turvakodit ovat tarpeellisia. Emmehän sulje sairaaloitakaan, vaikka jotkut potilaat tai omaiset olisivat tyytymättömiä yksittäisen laitoksen toimintaan, joko aiheesta tai aiheettomasti. Emme sulje kouluja ja vanhainkoteja.

Espoo tarvitsee turvakodin siinä missä muutkin kaupungit. Itse asiassa Espoon kokoinen kaupunki tarvitsee niitä useampia.

Huomaan, että asetuttuani ehdokkaaksi ihmiset ovat alkaneet ottaa minuun yhteyttä. Tämä tai tuo asia on väärin ja vaatii huomiota; tämä tai tuo taas toimii hienosti ja se pitää siksi nostaa esille. Olen kiitollinen näistä yhteydenotoista. Tätä vartenhan ihmiset politiikkaan lähtevät - jotta voisivat tehdä jotain yhteisten asioiden puolesta. Jotta toimisivat, kun heitä muistutetaan: "Hei haloo! Kato nyt tätäkin. Tälle pitäis tehdä jotain!"

Miksi ehdokkaaksi?

Kun Tiina Elo soitti minulle ja ehdotti, että ryhtyisin kunnallisvaaliehdokkaaksi, ensimmäinen reaktioni oli: "Miksi minä?"

Olen aivan tavallinen espoolainen. Mitä minä muka osaan?

Pyysin tunnin miettimisaikaa. Mietin työtäni sanataiteen parissa ja terveydenhuollossa. Pohdin myös lapsiani, omaa äitiyttäni. Monta ikkunaa on avattu elämään, monenlaista olen saanut kokea.

Aivan tavallinen ihminen riittää. Ei politiikassa pidäkään olla niin ylimielinen, etteikö olisi valmis kysymään neuvoa niiltä, jotka ovat oman alansa asiantuntijoita. Yhteisistä asioista päättäminen vaatii yhteistyökykyä ja valmiutta katsoa asioita myös toisen kantilta. Nöyryyttä. 

Toivon, että minulta löytyy näitä. Olen ainakin valmis tekemään töitä sen eteen.

Lopullisen päätökseni taisin tehdä luettuani Oras Tynkkysen artikkelin Mutta enhän minä.

Kunnat vastaavat Suomessa terveyskeskuksista, kouluista ja vanhainkodeista. Kunnat huolehtivat toimeentulotuesta, puistoista ja paloasemista. Kunnissa vaikutetaan myös siihen, kuinka pääsee liikkumaan bussilla, pystyy hoitamaan lapsia kotona tai onnistuu kierrättämään jätteitä.

Tässä vaiheessa moni nyökyttelee päätään: kunnissa todella päätetään tärkeistä asioista. Onneksi jotkut muut hoitavat asiat puolestamme.

Mutta keitä ovat ne jotkut muut? Tuiki tavallisia ihmisiä, jotka ovat todennäköisesti hekin aikoinaan epäröineet ehdokkaaksi lähtemistä.

Moni kainostelee ehdokkuutta, koska ei pidä itseään riittävän osaavana tai kokeneena. Ihan suotta.

Vanhan viisauden mukaan ihmiset ovat tehtäviä ennenkin hoitaneet. Kunnanvaltuustoissa istuu sairaanhoitajia, eläkeläisiä, bussikuskeja, työttömiä, toimitusjohtajia, kuvataiteilijoita ja opiskelijoita. Siis kaikenlaisia naisia ja miehiä eri ikäluokista.

Tämän vuoksi uskalsin. Yhteiset asiat ovat tärkeitä.